Ei ikinä se viimeinen kerta!

Ei ikinä se viimeinen kerta!

Ylivieskalaisen Piia Jylhän tarina siitä, kuinka luottamalla itseensä voi haukata suurehkoja paloja ja Fazerin sininen kädessä makoillessa nukahtaa hotellihuoneen sängylle.

Tahkon mtb-kisasta olen kuullut jo kauan ennen kuin itse aloitin koko harrastuksen. Tiesin, että se radiojulkkis on ainakin ajanut sen monta kertaa. Ja jos puhutaan jostain maastopyörätapahtumasta Suomessa, jonka suunnilleen kaikki tietävät, sen täytyy olla Tahko MTB. Kun sitten 2014 ensimmäistä kertaa aloin treenailla vuosi aiemmin hankitulla 26-tuumaisilla renkailla varustetulla jäykkäperälläni ja tutustuin paremmin tuohon kauan salaa ihannoimaani lajiin, oli selvä, että haluan itsekin osallistua Tahkolle. Matka tulisi olemaan 60km, sillä sen ymmärsin olevan niin sanottu ”perusmatka”.  Miksipä lyhyemmällekään?

Harjoitteluni Tahkon kuuskymppiselle oli nykytietämykseeni verrattuna onnettoman vähäistä. Minulla ei ollut hajuakaan kuinka erilaisiin maastoihin olin menossa ajamaan ”kilpaa” kuin missä treenini olivat pääsääntöisesti tapahtuneet. Luotin itseeni, sillä olin haukannut hiukan suurehkoja paloja ennenkin. Ajattelin, että mikäli matkan teko Tahkolla käy liiaksi voimille, pidän riittävästi taukoja ja hiljennän vauhtia. Jos tuolloin olisin tulevasta edes hiukan paremmin tiennyt, olisi edes puolet treeneistäni tapahtunut muualla kuin pururadalla!

Kuvituskuva. Tahko MTB:n loppulasku on 3 km mittainen.

Ensimmäisestä Tahkon kisasta on jäänyt muutama muisto. Talutan kaikki vaikeat kohdat. Viimeisellä huoltopisteellä saan voimattomana itkun tuherruksessani tsempit parilta käsittämättömän pirteältä ja hyvävointisen näköiseltä naiselta, ei ole enää pitkästi ja kyllä se siitä. Olo oli hirveä, oksetti ja heikotti. Ihanaa oli se, että pyöräilijöitä oli koko ajan seurana. Yksin ei tarvinnut jäädä ja apujakin tarjottiin jos näytti olevan teknisiä haasteita. Maaliin pääsin kuuden ja puolen tunnin työlään matkanteon päätteeksi, mutta olo oli käsittämättömän onnellinen. Tein sen. Pääsin maaliin eikä vahinkoja käynyt. Oksensin suihkun jälkeen. Menin Fazerin sininen kädessäni makoilemaan hotellihuoneen sängylle ja nukahdin siihen. Olin ottanut kuvan upeasta valkoisesta Tahko MTB 2014 -paidastani. Olin ansainnut sen ihan itse.

Kuvituskuva. Reitin loppupuolen El Grande on rankka nousu.

Seuraavana vuonna onnistuin houkuttelemaan rakkaan mieheni Tahkolle mukaan. Aloittelimme yhteistä harrastusta pyöräilyn parissa. Käytännössä tuolloin vasta itsekin oikeasti aloitin maastopyöräilyn sanan varsinaisessa merkityksessä. Mieheni hankki maastopyörän itselleen noin kuukausi ennen kisaa. Tahkon olosuhteet 2015 olivat legendaarisen kuraiset. Muistan läskipyörien renkaiden hurinan kun ne päästelivät kuravellistä läpi, meidän muiden työntäessä pyöriä nilkkoja myöten kurassa kahlatessamme. Miehelläni oli kuluneet Adidaksen lenkkarit ajokenkinä ja polkimina flätit. Maalivaatteen alitti kaksi erittäin kuraista, mutta myös erittäin onnellista pyöräilijää. Olimme saaneet yhteisen kokemuksen huikean harrastuksen parissa. Paha olo tuli ja meni. Mahtava kokemus.

2016 Tahkolle lähdettiin vähän eri asenteella. Miehellänikin oli jo tiedossa mitä Tahko vaatii. Olimme treenailleet yhdessä entistä enemmän. Mieheni kuitenkin ajeli matkan minun kanssani yhtä matkaa, vähintäänkin jäi odottelemaan aina huoltopisteille. Ilma oli hieno ja reitti kuivassa kunnossa edellisvuoteen verrattuna. Paransin aikaani puolisen tuntia ja pystyin syömään ruisleivän ja kokiksen heti maaliin tulon jälkeen. Täysin voittajafiilis. Tätä lisää.

2017 paransin omaa aikaani jälleen puolisen tuntia. Pääsin maaliin noin neljän ja puolen tunnin paikkeilla ja vointini oli mahtava.  

Seuraavan vuoden 2018 Tahkon kuuskymppinen teki minulle temput. Koimme jälleen kuravellin ilot ja surut reitin varrella. Missään vaiheessa ei ollut helppoa. Olin mielestäni treenannut entistä paremmin, mutta maaliin pääsin ajassa 5:14 –  matka kesti peräti kolme varttia pidempään edelliskesään verrattuna. Olin voimaton ja huonovointinen, loppumatka meni täysin vatsalaukun tyhjennystä vastaan taistellen. Halusin heti ilmoittautua seuraavan vuoden kisaan, jotta pääsen parantamaan aikaani omalle tasolleni. 

Viime vuonna 2019, saatiin pyöräillä Tahkolla jälleen kuivilla poluilla. Osallistuminen oli minulle jo kuudes ja miehellenikin viides. Tahkolla vaihtui tapahtuman vetäjä. Tällä kertaa harjoittelumäärät ja harjoittelun laatu oli ajatuksella koottu. Lähdimme ensimmäistä kertaa mieheni kanssa eri lähtöryhmissä. Ajo oli alusta loppuun varmaa ja olin kehittynyt teknisestikin huimasti. Pääsin maaliin ajassa 4:06 ja mieheni 3:12. Olin supertyytyväinen. Tunsin päässeeni ihan uudelle tasolle ja sain hyvityksen edellisen vuoden pettymykselle. Ajattelin jo seuraavaa vuotta. Mitä jos…

31.12.2019 klo 23.12 sähköpostiini putosi vahvistus ilmoittautumisestani Tahkon 120 kilometrin kisaan. Tuplakierrokset jo tutuksi tullutta raastoa. Olin valmis – vaikka treenit olivatkin vielä vasta vahvasti edessäpäin. Tervetuloa kesä 2020 ja Tahko. Lisää tätä.

Kirjoittaja Piia Jylhä (Ylivieska)